maanantai 28. marraskuuta 2016

Just chilling after premiere...


Kasvissosekeittoa kynttilän valossa



Ensi-iltaviikonloppu on ohi ja nyt alkoi sitten esityskausi. Ensi-ilta oli jännä kokemus, sillä olihan se mun ensimmäinen ikinä! Teatterilla oli kaikkia hauskoja tapoja, joiden olemassaolosta en suoraan sanottuna ollut edes tietoinen. Kaikki antoivat toisilleen onnen potkuja takapuoleen ja tapana on myös ilmeisesti antaa muille pieniä lahjoja. Mäkin sain jotakin pientä kivaa. Koska tästä tavasta en tiennyt, niin aion muistaa työryhmän jäseniä luultavasti esityskauden lopuksi. Jos oikein laskin niin 28 esitystä on vielä edessä. Ensi-ilta meni hyvin, mutta sain koreografilta väliajalla kommenttia, että enemmän kaivattaisiin skarppiutta plien käyttöön ja ylipäätänsä sellaista maadoittumista. Niinpä  parantamisen varaakin vielä on. Näytöksen jälkeen skoolattiin, syötiin ja juhlistettiin ensi-iltaa. Ilta jatkui bileiden merkeissä teatterin tiloissa. Lauantainakin olisi ollut jonkinlaiset juhlat, mutta ei luokkakavereiden kanssa oltu niistä tietoisia. Kukaan ei ollut kertonut niistä ja meillä kaikilla oli vain hikisiä treenivaatteita päällä. Lähdettiin lopulta vain kotiin ja illanvietto jäi. Toisaalta oli aika väsynytkin olo, että tavallaan ei edes haitannut.

Tänään mulla oli tarkoitus mennä kouluun kymmeksi, mutta mun kännykästä oli loppunut akku yön aikana ja heräsin vasta yhdeltä. Vähän siis hämmästyin kun laitoin kännykän lataukseen ja katsahdin kelloa. Tykkään nukkua myöhään, mutta en nyt kuitenkaan ihan näin myöhään sentään.  En ehtinyt koululle edes syömään. Toisaalta ihanaa ottaa vähän rennosti, kun alkusyksy on ollut kiireistä aikaa. Nyt ajattelin pyykätä, syödä sushia ja käydä sitten gradun kimppuun. Huomenna menen kouluun kehonhuoltoon ja tanssitunnille. Joutuu heräämään aamulla, joten saa vähän unirytmejäkin kuntoon ja samalla pääsee liikkumaan.

Vähän on tämä blogiin kirjoittaminen tuntunut viime aikoina puiselta touhulta. Tuntuu, että tätä blogia ei kukaan koskaan lue, mutta eksyin katselemaan blogin tilastoja. Kyllähän täällä lukijoita käy! Saattaa silti olla, että pidän pikku taukoa ja tulen kirjoittamaan kun se tuntuu taas mukavammalta.

Olisi kiva kuitenkin kuulla, että miten teillä kaikilla menee? Onko joulunäytöksiä tai muita erityisjuttuja näin joulun alla tulossa? :)

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Kohti ensi-iltaa

Heissan! Tulin vain huikkaamaan, että tänään teatterilla harjoitusperiodi päättyi ja ensi-ilta on ihan käsillä. Tänään ja huomenna näytöksissä on jo porukkaa katsomossa, sillä näytökset ovat ns. omaisnäytöksiä. Varsinainen kenraali on siis huomisen näytös ja ensi-ilta koittaa viimeinkin perjantai-iltana. Jännät ajat ovat siis käsillä! 

Harjoitusjakso oli mukava ja opettavainen mutta myös melko raskas prosessi. Harjoitusjaksoon mahtui myös monenlaista ekstraa kuten kiertueviikko koulun puolesta ja tiukka tonttushow-viikko. Suurin työ on (ehkä?) takanapäin, mutta kyllä hommaa tulevissa kolmessakymmenessä näytöksessä riittää ihan varmasti.

En ole kovin paljon ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa teatterilla työskentelystä. Toiveissa olisi tehdä postaus kuvien kanssa aiheesta. Osittain myös siksi olen jättänyt postailun, sillä ennen ensi-iltaa omaa kuvamateriaalia esim. rooliasuista ei ole somessa tai muuallakaan vielä luonnollisesti lupaa jakaa. Niinpä ajattelin, että ehtiihän sitä joulukuun aikana hyvin vielä kirjoitella teatterihommista. Kiinnostaisiko teitä joku tietty aihe teatterilla työskentelystä?

Ihan täysin epäoleellisena sivuhuomautuksena tähän väliin pakko sanoa, että mä oon aivan ihastunut maskeerauspuuhaan! Tehdään itse omat maskimme ja tunnen hetken olevani kunnon meikkitaitelija kun käytössä ovat hienot meikkisiveltimet, peilipöydät ja peittävät maskimeikit. Siveltimen jälki mun käytössä ei tosin aina ole niin kehuttavaa ja välillä saankin häivyttää poskipunaövereitä ihan huolella, mutta hauskaa puuhaa se on :'D.







Tässä vähän videomateriaalia harjoitusjakson eri vaiheilta. Esimerkiksi viimeinen video on vedos, jossa kohtaus mentiin läpi ensimmäisen kerran. Videoilta saa ehkä vähän käsitystä siitä, millaista teatterin harjoituksissa on ja millaista mun arkipäivät ovat viimeisten kuukausien aikana olleet. Olipa muuten mukava itsekin katsoa videot ja huomata, miten paljon juttu on mennyt kaikin tavoin eteenpäin.

Mikä parasta, näytelmä on nyt valmis! :)

torstai 17. marraskuuta 2016

Mirror mirror on the wall!






Peili on yleensä yksi tanssisalien vakiovarusteista ja se onkin tanssijalle tosi hyvä apuväline treenaamiseen, sillä se auttaa hahmottamaan esimerkiksi omia linjauksia ja vaikkapa liikettä suhteessa muihin tanssijoihin. Mutta olettekos koskaan tositarkoituksella miettineet suhdettanne tanssisalien peiliin? Miten sitä oikeastaan käytät? Itse on ainakin pakko myöntää, että peilille antaa joskus tanssiessa jopa liian suuren painoarvon. Joskus sorrun jopa vertailuun tai lunttaamiseen peilin kautta. Joskus harhaudun katselemaan ihan turhia juttuja kuten treenivaatteitani! Peili on tehokas opettamisen ja oppimisen väline, mutta saattaa se välillä myös harhauttaa. Mä väitän, että peiliin opetetaan tanssitunneilla katsomaan jopa ihan liikaa!

Entäpä jos peiliä ei tanssisalissa ole? Mulle on aikaisemmin tullut siitä jopa pienoinen paniikin tunne, sillä peilin puuttuessa on tuntunut, että on jotenkin tosi omillaan. Nyt kuitenkin teatterilla treenatessa harjoittelemme näyttämöllä jossa luonnollisesti peiliä ei ole. Eteensä kun katselee, niin näkee usein vain joko super kirkkaat valot tai tumman katsomon. Aluksi se tuntui kummalta, mutta pian peilin olemassaoloa ei enää kaivannut. Peilin puuttumisen olen huomannut vain silloin kun täytyy tuottaa jotakin aivan uudenlaista liikettä. Silloin olisi mukava tarkistaa, että miltä oma liike ja linjaukset näyttävät. Usein tarkastankin jonkun asennon tai liikkeen vielä kotona peilin edessä työpäivän jälkeen. Toisaalta, tässä vaiheessa on luotettava myös koreografiin, sillä hän viimeistään ilmoittaa jos tanssijan tarjoama liike ei ole hänen visionsa mukainen. Koreografin voisi ikäänkuin ajatella toimivan tanssijan peilinä.

Peilittömyys pakottaa mielestäni kahteen positiiviseen asiaan:

1) Peilistä näkemisen sijaan tanssija joutuu tuntemaan liikkeen omassa kropassaan. Olen huomannut, että siinä on selkeä ero miltä liike mielestäni näyttää tai miltä se tuntuu kehossani. Kun tanssisalissa on peili, keskityn selkeästi vahvemmin näkemiseen. Peilin puuttuessa olen joutunut keskittymään liikkeen tuntumaan. Mulla liikkeet jäävät selkeästi paremmin lihasmuistiin tällä tavalla. 

2) Tanssija joutuu näkemisen sijaan tuntemaan sijaintinsa suhteessa muihin. Kun peiliä ei ole välillä on pakko olla silmät selässäkin, sillä on tärkeää aistia toisten sijainti. Olen huomannut, että peilittömyys on kehittänyt jonkin verran myös näitä taitoja.

Näin peilittä treenaaminen tietyllä tapaa auttaa ohittamaan yhden treenivaiheen. Kaikki tanssijat varmaan tunnistavat tilanteen, jossa koreografiaa treenatessa siirretään se jossakin vaiheessa "poispäin peilistä". Se voi välillä saada aikaan melkoisia hahmotusvaikeuksia ja yhtäkkiä suunnat ja paikat ovatkin kaikki sekaisin! Alusta asti ilman peiliä treenatessa tuota häslinkiä ei synny, sillä paikat ja suhteessa muihin tekeminen treenaantuvat jo harjoitusvaiheessa.

Kyllä peili mun mielestä tanssisaliin ehdottomasti kuuluu, mutta on varmasti hyvä välillä herätellä itseään omasta peilinkäytöstä. Haastankin kaikki vielä ennen joululomaa välillä jättämään peilin vähän vähemmälle arvolle ja pelkän näkemisen sijaan tuntemaan liikkeet kehossaan. Haasta itseäsi esimerkiksi balettitunnilla adagiota tehdessä. Tanssi sarja läpi viimeistellysti katseineen kaikkineen sen sijaan, että tapitat silmiä räpäyttämättä totisena suoraan peiliin (jep, meitsi balettitunnilla :D). Toisekseen, käytä peiliä myös onnistumisien bongailuun sen sijaan, että keskittyisit vahtaamaan vain epäonnistumisiasi. Toivottavasti yllätyt positiivisesti erosta!

Onko teillä tanssisalissa peili? Millanen suhde sulla on tanssitunneilla (ja miksei muutenkin) peiliin?

P.s Mulla oli omissa höntsäilytreeneissä mukana videokamera. Alun kuvat ovat siis videolta napattuja kuvia. Oman tanssin kuvaaminen on muuten kannattavaa (ja kammottavaa), sillä videolta saa aina suoran palautteen omasta tekemisestä. You know what I mean! :'D

torstai 10. marraskuuta 2016

Motivaatiopuhetta (ja normaalin ihmisen illanviettoa!)



Mulla on hetki aikaa elää normaalia elämää ja arkea tänä iltana, sillä meillä on iltavapaa teatterilta. Mitä luksusta! Nyt loikoilen sohvalla (mulla on uus sohva!) treenivaatteet vielä päällä ja teatterimaskit edelleen naamassa. Sain ruoan tehtyä sekä syötyä sen ja katsoin hetken sarjaa poikaystäväni Netflixistä (The Crown, suosittelen!). Mä lähden vielä tässä illalla kahden kaverini kanssa kahville keskustaan. Sekin on ihan luksusta, kun sosiaalinen elämä on rajoittunut viime viikolla lähes pelkästään tanssijengiin ja teatterin henkilökuntaan. Älkää ymmärtäkö väärin, sillä he kaikki ovat todella mukavaa porukkaa kaikin puolin. Mutta onhan se nyt ihanaa nähdä välillä muitakin ihmisiä ja puhua ihan jostakin muusta kuin tanssista, rakkojen määrästä varpaissa, teatterista, kipeistä lihaksista tai huomisen eväistä... Ymmärrätte varmaan, että elämässä pitää olla muutakin sisältöä!

Tästä päästäänkin varsinaiseen aiheeseen, josta olen jo pitemmän aikaa halunnut tulla tänne kirjoittamaan, nimittäin motivaation tärkeydestä tanssijan työssä. Olen kelaillut tätä aihetta hyvin paljon viime viikkoina ja miettinyt, että mikä saa mut jatkamaan, jaksamaan ja pysymään kasassa vaikka paineet tuntuvat välillä olevan aika kovat. Tähän väliin täytyy sanoa, että paineet ovat osittain tietenkin itse sisältä päin rakennettuja. Asetan itselleni välillä ihan liikaa odotuksia ja lannistun jos niissä en aina heti täydellisesti onnistu. Mutta osittain paineet ovat myös ulkoapäin tulevia. Teatterilla tanssijana toimiessa multa tietenkin odotetaan tietynlaista skarppiutta omaksua nopeastikin uutta liikettä sekä hioa ja harjoitella jo valmista materiaalia.

Teatterin aikataulut ovat aika hallitsevat, sillä päivän aikana ei tosiaan ehdi paljon muuta kuin olla teatterilla sekä käydä kotona syömässä ja nukkumassa päiväunet. Olen pohtinut miksi tätä kaikkea lopulta jaksaa. Rakkaudesta lajiin tietenkin, mutta jostakin muustakin sen motivaation täytyy koostua. Nyt, ensimmäistä kertaa, olen päässyt kokemaan miltä tuntuu tehdä ihan oikeasti työtä tanssijana. Ja työ tuo mukanaan vastuuta ja omistautumista. Enää ei siis riitä se, että tykkään tanssia. Tässä vaiheessa täytyy haluta tanssia, vaikka ei aina niin kovasti huvittaisi. Palautetta siitä, mitä pitäisi tehdä paremmin saa kyllä paljon, mutta positiivista palautetta harvemmin. Niinpä ilman jatkuvaa sisältä päin lähtevää motivaatiota pyrkiä eteenpäin ja kehittää itseään tämän leikin lopettaisi varmasti melko piankin kesken. Pakko myöntää, että ajatus lopettamisesta on munkin mielessä jo pari kertaa käväissyt. Varsinkin niinä hetkinä, kun tuntuu että mikään ei onnistu. Silloin tuntuu, että ei musta ole tähän kaikkeen: en opi tarpeeksi nopeasti, kroppa ei kestä, en ole tarpeeksi kiinnostava, mulla ei ole lopulta mitään tarjottavaa ja mun liikkuminen on lopulta niin rajoittunutta... Mutta jostakin ne voimavarat aina lopulta löytää ja jatkaa eteenpäin.

Jos tätä blogia lukee joku tanssijan koulutuksesta ja työstä kiinnostunut tyyppi, niin suosittelen todella miettimään ennen koulutukseen hakeutumista syitä ja motivaatiota tanssia. Miksi sä lopulta haluat tanssia tai valmistua tanssijaksi? En halua lannistaa, mutta mun on pakko kertoa että tanssijantyö on lopulta työtä siinä missä mikä tahansa muukin työ. Ja vielä aika rankka sellainen. Toki tämä on yksi parhaimmista ammateista mitä tiedän, jos multa kysytään ;). Mutta tässä koulutuksessa ja työssä täytyy olla valmis laittamaan melko paljon elämästään likoon ja onhan se osa alan viehätysvoimaakin —  paljon antaessaan saa myös uskomattoman paljon.

Mun opettaja pyysi kirjoittamaan omasta tanssikäsityksestäni viime keväänä, eli juuri silloin kun olin aloittanut tämän koulutuksen. Viime viikolla ope pyysi toistamaan kyseisen tehtävän, sillä hän arveli että tanssikäsityksessäni olisi tapahtunut melkoista muutosta. Aloitin jo kirjoittamaan kyseistä esseetä ja ymmärsin, että mun ajatukset ja käsitykset tanssista ovat menneet täysin uusiksi. Tavallaan surullista sillä paluuta tanssinharrastajan maailmaan ei enää ole. Haluan jakaa kanssanne pari kappaletta tanssikäsitystäni käsittelevästä esseestäni:

"Tanssi haastaa minut päivittäin. Välillä tanssi tuntuu olevan ainoa keino saada onnistumisen kokemuksia. Toisaalta ajoittain intohimo tanssiin muuttuu pikemminkin pakkomielteeksi. Tämä intohimon ja pakkomielteen välillä tasapainottelu tekee tanssista ikuisen kilpakumppanin, joka ei jätä rauhaan. En voi lopettaa tanssimista, vaikka se ei aina tuntuisikaan hyvältä omien tai ulkoisten paineiden vuoksi. Ajoittain tanssi muuttuu oman kehon vankilaksi, jossa halu ilmaista asioita on valtava, mutta oma ruumis vastustaa liikkeellistä ilmaisua. Silloin tanssi valvottaa öisin ja tekee päivisin hermostuneeksi. Toisaalta se on osa tanssin kiehtovuutta – tanssi ei päästä tanssijaansa koskaan helpolla.


Siitä huolimatta en voi lopettaa tanssia. Se tuntuu ainoalta asialta, joka tekee kokonaiseksi. Tanssilla voin ilmaista itseäni silloin kuin puhutut ja kirjoitut sanat loppuvat ja niiden merkitykset eivät riitä kertomaan kaikkea. Tanssi on jotakin joka liittää osaksi yhteisöä ja antaa tarkoituksen. Lähtökohtani tanssilleni ei koskaan ole ollut kehittää vain itseäni, vaan tuoda tanssilla esille tärkeämpää sanomaa: tanssi tarjoaa kanavan puhutella ihmisiä, välittää ja auttaa. Tanssikäsitykseeni kuuluu vahvasti ajatus siitä, että kaikki voivat tanssia huolimatta esimerkiksi taidoista, ulkoisesta olemuksesta tai iästä. Mielestäni tanssi yksinkertaisesti kuuluu kaikille. Toivon tulevaisuudessa pystyväni työskentelemään tämän tanssin "ilosanoman” parissa, sillä koen että tanssilla on niin paljon käyttämätöntä potentiaalia, joka tulisi vapauttaa ja ottaa käyttöön eri yhteisöjen parissa. Tiedostan, että tanssi ei ole mikään pikavippi tai ihmelääke, mutta jos tanssi voi helpottaa yhdenkin ihmisen oloa, tavalla tai toisella, mielestäni siihen panostaminen on kannattavaa."

Siinäpä siis syy ja motivaatio siihen, miksi tanssin. Koen, että tällä kaikella on todella jotakin merkitystä, eikä vain minulle itselleni, vaan ihmisille ympärilläni, yhteisölle ja yhteiskunnalle. Ei ehkä vielä, sillä nyt vasta treenailen työkaluja tulevaisuutta varten, mutta toivon että tulevaisuudessa kuitenkin. Niinpä väsynyt kroppa ja mieli, mitkään lannistumiset tai riittämättömyys eivät vielä ole voineet viedä tarkoitusta tanssilta. Tyyppinä olen sellainen, että mun pitää todella löytää tarkoitus siitä mitä teen. En jaksaisi tätä tanssimaailman pyöritystä, jos mun ainoa motivaation lähteeni olisi esimerkiksi vain kehittää itseäni. Ja sanonpa vielä, että tämä on siis vain mun henkilökohtaisen sisäisen motivaation lähde. Muilla syyt ja motivaatio kumpuavat ehkä eri asioista. Lopulta jokaisen on löydettävä se omansa.

Ennen kuin homma menee liian syvälliseksi, niin lähden suihkuun ja pesemään teatterimeikkejä naamaltani. Sitten ihmisvaatteet (jotakin muuta kuin tanssitrikoot oh yes!!!) päälle ja viettämään iltaa niinkuin normaalit ihmiset konsanaan ;). Olo on pitkästä aikaa ihanan kepeä ja rento. Ulkona on -17 astetta pakkasta ja maa on kauniin valkoinen lumesta. Loppuillan ajattelen kaikkea muuta kuin tanssia ja teatteria. Ihan vain tavallisia ihania juttuja!

Miksi sä tanssit? Mistä sun motivaatio tanssiin kumpuaa? :)

EDIT: Oli pakko tulla tänne vielä lisäämään, vaikkakin se tuosta tekstistä taisi hyvin jo käydä ilmi, että puhun tässä tekstissä nimenomaan tanssin ammatillisesta näkökulmasta ja motivaatiosta. Tanssin harrastajan motivaatio on tietty ihan yhtä tärkeää, mutta homma on ihanan omaehtoista. Motivaatio saa muuttua ja pohjautua just siihen mihin itse sen sillä hetkellä haluaa pohjautuvan, kivaa!