torstai 10. marraskuuta 2016

Motivaatiopuhetta (ja normaalin ihmisen illanviettoa!)



Mulla on hetki aikaa elää normaalia elämää ja arkea tänä iltana, sillä meillä on iltavapaa teatterilta. Mitä luksusta! Nyt loikoilen sohvalla (mulla on uus sohva!) treenivaatteet vielä päällä ja teatterimaskit edelleen naamassa. Sain ruoan tehtyä sekä syötyä sen ja katsoin hetken sarjaa poikaystäväni Netflixistä (The Crown, suosittelen!). Mä lähden vielä tässä illalla kahden kaverini kanssa kahville keskustaan. Sekin on ihan luksusta, kun sosiaalinen elämä on rajoittunut viime viikolla lähes pelkästään tanssijengiin ja teatterin henkilökuntaan. Älkää ymmärtäkö väärin, sillä he kaikki ovat todella mukavaa porukkaa kaikin puolin. Mutta onhan se nyt ihanaa nähdä välillä muitakin ihmisiä ja puhua ihan jostakin muusta kuin tanssista, rakkojen määrästä varpaissa, teatterista, kipeistä lihaksista tai huomisen eväistä... Ymmärrätte varmaan, että elämässä pitää olla muutakin sisältöä!

Tästä päästäänkin varsinaiseen aiheeseen, josta olen jo pitemmän aikaa halunnut tulla tänne kirjoittamaan, nimittäin motivaation tärkeydestä tanssijan työssä. Olen kelaillut tätä aihetta hyvin paljon viime viikkoina ja miettinyt, että mikä saa mut jatkamaan, jaksamaan ja pysymään kasassa vaikka paineet tuntuvat välillä olevan aika kovat. Tähän väliin täytyy sanoa, että paineet ovat osittain tietenkin itse sisältä päin rakennettuja. Asetan itselleni välillä ihan liikaa odotuksia ja lannistun jos niissä en aina heti täydellisesti onnistu. Mutta osittain paineet ovat myös ulkoapäin tulevia. Teatterilla tanssijana toimiessa multa tietenkin odotetaan tietynlaista skarppiutta omaksua nopeastikin uutta liikettä sekä hioa ja harjoitella jo valmista materiaalia.

Teatterin aikataulut ovat aika hallitsevat, sillä päivän aikana ei tosiaan ehdi paljon muuta kuin olla teatterilla sekä käydä kotona syömässä ja nukkumassa päiväunet. Olen pohtinut miksi tätä kaikkea lopulta jaksaa. Rakkaudesta lajiin tietenkin, mutta jostakin muustakin sen motivaation täytyy koostua. Nyt, ensimmäistä kertaa, olen päässyt kokemaan miltä tuntuu tehdä ihan oikeasti työtä tanssijana. Ja työ tuo mukanaan vastuuta ja omistautumista. Enää ei siis riitä se, että tykkään tanssia. Tässä vaiheessa täytyy haluta tanssia, vaikka ei aina niin kovasti huvittaisi. Palautetta siitä, mitä pitäisi tehdä paremmin saa kyllä paljon, mutta positiivista palautetta harvemmin. Niinpä ilman jatkuvaa sisältä päin lähtevää motivaatiota pyrkiä eteenpäin ja kehittää itseään tämän leikin lopettaisi varmasti melko piankin kesken. Pakko myöntää, että ajatus lopettamisesta on munkin mielessä jo pari kertaa käväissyt. Varsinkin niinä hetkinä, kun tuntuu että mikään ei onnistu. Silloin tuntuu, että ei musta ole tähän kaikkeen: en opi tarpeeksi nopeasti, kroppa ei kestä, en ole tarpeeksi kiinnostava, mulla ei ole lopulta mitään tarjottavaa ja mun liikkuminen on lopulta niin rajoittunutta... Mutta jostakin ne voimavarat aina lopulta löytää ja jatkaa eteenpäin.

Jos tätä blogia lukee joku tanssijan koulutuksesta ja työstä kiinnostunut tyyppi, niin suosittelen todella miettimään ennen koulutukseen hakeutumista syitä ja motivaatiota tanssia. Miksi sä lopulta haluat tanssia tai valmistua tanssijaksi? En halua lannistaa, mutta mun on pakko kertoa että tanssijantyö on lopulta työtä siinä missä mikä tahansa muukin työ. Ja vielä aika rankka sellainen. Toki tämä on yksi parhaimmista ammateista mitä tiedän, jos multa kysytään ;). Mutta tässä koulutuksessa ja työssä täytyy olla valmis laittamaan melko paljon elämästään likoon ja onhan se osa alan viehätysvoimaakin —  paljon antaessaan saa myös uskomattoman paljon.

Mun opettaja pyysi kirjoittamaan omasta tanssikäsityksestäni viime keväänä, eli juuri silloin kun olin aloittanut tämän koulutuksen. Viime viikolla ope pyysi toistamaan kyseisen tehtävän, sillä hän arveli että tanssikäsityksessäni olisi tapahtunut melkoista muutosta. Aloitin jo kirjoittamaan kyseistä esseetä ja ymmärsin, että mun ajatukset ja käsitykset tanssista ovat menneet täysin uusiksi. Tavallaan surullista sillä paluuta tanssinharrastajan maailmaan ei enää ole. Haluan jakaa kanssanne pari kappaletta tanssikäsitystäni käsittelevästä esseestäni:

"Tanssi haastaa minut päivittäin. Välillä tanssi tuntuu olevan ainoa keino saada onnistumisen kokemuksia. Toisaalta ajoittain intohimo tanssiin muuttuu pikemminkin pakkomielteeksi. Tämä intohimon ja pakkomielteen välillä tasapainottelu tekee tanssista ikuisen kilpakumppanin, joka ei jätä rauhaan. En voi lopettaa tanssimista, vaikka se ei aina tuntuisikaan hyvältä omien tai ulkoisten paineiden vuoksi. Ajoittain tanssi muuttuu oman kehon vankilaksi, jossa halu ilmaista asioita on valtava, mutta oma ruumis vastustaa liikkeellistä ilmaisua. Silloin tanssi valvottaa öisin ja tekee päivisin hermostuneeksi. Toisaalta se on osa tanssin kiehtovuutta – tanssi ei päästä tanssijaansa koskaan helpolla.


Siitä huolimatta en voi lopettaa tanssia. Se tuntuu ainoalta asialta, joka tekee kokonaiseksi. Tanssilla voin ilmaista itseäni silloin kuin puhutut ja kirjoitut sanat loppuvat ja niiden merkitykset eivät riitä kertomaan kaikkea. Tanssi on jotakin joka liittää osaksi yhteisöä ja antaa tarkoituksen. Lähtökohtani tanssilleni ei koskaan ole ollut kehittää vain itseäni, vaan tuoda tanssilla esille tärkeämpää sanomaa: tanssi tarjoaa kanavan puhutella ihmisiä, välittää ja auttaa. Tanssikäsitykseeni kuuluu vahvasti ajatus siitä, että kaikki voivat tanssia huolimatta esimerkiksi taidoista, ulkoisesta olemuksesta tai iästä. Mielestäni tanssi yksinkertaisesti kuuluu kaikille. Toivon tulevaisuudessa pystyväni työskentelemään tämän tanssin "ilosanoman” parissa, sillä koen että tanssilla on niin paljon käyttämätöntä potentiaalia, joka tulisi vapauttaa ja ottaa käyttöön eri yhteisöjen parissa. Tiedostan, että tanssi ei ole mikään pikavippi tai ihmelääke, mutta jos tanssi voi helpottaa yhdenkin ihmisen oloa, tavalla tai toisella, mielestäni siihen panostaminen on kannattavaa."

Siinäpä siis syy ja motivaatio siihen, miksi tanssin. Koen, että tällä kaikella on todella jotakin merkitystä, eikä vain minulle itselleni, vaan ihmisille ympärilläni, yhteisölle ja yhteiskunnalle. Ei ehkä vielä, sillä nyt vasta treenailen työkaluja tulevaisuutta varten, mutta toivon että tulevaisuudessa kuitenkin. Niinpä väsynyt kroppa ja mieli, mitkään lannistumiset tai riittämättömyys eivät vielä ole voineet viedä tarkoitusta tanssilta. Tyyppinä olen sellainen, että mun pitää todella löytää tarkoitus siitä mitä teen. En jaksaisi tätä tanssimaailman pyöritystä, jos mun ainoa motivaation lähteeni olisi esimerkiksi vain kehittää itseäni. Ja sanonpa vielä, että tämä on siis vain mun henkilökohtaisen sisäisen motivaation lähde. Muilla syyt ja motivaatio kumpuavat ehkä eri asioista. Lopulta jokaisen on löydettävä se omansa.

Ennen kuin homma menee liian syvälliseksi, niin lähden suihkuun ja pesemään teatterimeikkejä naamaltani. Sitten ihmisvaatteet (jotakin muuta kuin tanssitrikoot oh yes!!!) päälle ja viettämään iltaa niinkuin normaalit ihmiset konsanaan ;). Olo on pitkästä aikaa ihanan kepeä ja rento. Ulkona on -17 astetta pakkasta ja maa on kauniin valkoinen lumesta. Loppuillan ajattelen kaikkea muuta kuin tanssia ja teatteria. Ihan vain tavallisia ihania juttuja!

Miksi sä tanssit? Mistä sun motivaatio tanssiin kumpuaa? :)

EDIT: Oli pakko tulla tänne vielä lisäämään, vaikkakin se tuosta tekstistä taisi hyvin jo käydä ilmi, että puhun tässä tekstissä nimenomaan tanssin ammatillisesta näkökulmasta ja motivaatiosta. Tanssin harrastajan motivaatio on tietty ihan yhtä tärkeää, mutta homma on ihanan omaehtoista. Motivaatio saa muuttua ja pohjautua just siihen mihin itse sen sillä hetkellä haluaa pohjautuvan, kivaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti